Lost Sphear

Square Enixin perustaman Tokyo RPG Factory -studion toinen peli Lost Sphear pyrkii tavoittamaan 90-luvulla julkaistujen ja klassikoiksi nousseiden roolipelien tunnelman. Tuntuu kuin ideoita olisi vohkittu useammastakin pelistä, mikä on hieman riskialtista. Tällaisesta kun tuntuu usein tulevan joko mestarillinen yhdistelmä tai aika mitäänsanomaton sekoitus. Täysin kaikkea ei ole kuitenkaan lainattu, sillä peliin on heitetty mukaan myös vänkä idea.

Pelin tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilöt Kanata, Lumina ja Locke ajautuvat keskelle outoja tapahtumia. Maailma näyttää kirjaimellisesti katoavan heidän ympäriltään. Yksittäiset esineet ja henkilöt tuntuvat haalistuvan ja haihtuvan ilman mitään syytä, mutta pian myös kokonaiset kylät ja jopa vuoristot katoavat jättäen jälkeensä valkoista tyhjyyttä. Kanata kuitenkin uneksii enteen, jossa hänen kerrotaan voivan korjata tilanne. Hänen täytyy löytää muistoja kadonneista asioista, joiden avulla ne voidaan jälleen sitoa maailmaan. Ei siis muuta kuin porukalla maailmaa pelastamaan!

Muistoihin perustuva peli-idea on mielenkiintoinen, mutta se ei valitettavasti tunnu kantavan kovinkaan pitkälle. Muistojen hankkimiseen kun on käytännössä vain pari tapaa, joista toinen ei tunnu temaattiselta. Järkevä ja ehkä hieman liian vähän hyödynnetty tapa on käydä juttelemassa kadonneeseen asiaan jollain tavalla liittyville henkilöille. On loogista, että äitinsä kadottaneella lapsella olisi tärkeitä muistikuvia hänestä. Sen sijaan muistojen hankkiminen hirviöitä kurittamalla tuntuu aika oudolta etenkin, kun niistä on lähinnä hyötyä erilaisten taikojen kehittämisessä. Ehkä nämä olisi voitu vaihtaa vaikka taikakristalleiksi, jolloin niiden muuttaminen taioiksi olisi tuntunut rationaalisemmalta.

Erilaisten örvelöiden kurittaminen hoidetaan osittain reaaliaikaisesti japanilaisen roolipelin perinteiden mukaisesti. Jokaisella hahmolla on mittari, jonka täyttyessä hän saa toimia. Tässä vaiheessa yleensä vedetään jotakuta nekkuun joko nyrkillä, lyöntikapistuksella tai taialla. Osa hyökkäyksistä vaikuttaa erilaisille alueille. Ampumalla voi osua suorassa linjassa useaan eri viholliseen, kun taas osa taioista vaikuttaa pyöreällä alueella. Vuorossa olevaa taistelijaa saa vapaasti juoksuttaa haluamaansa paikkaan ennen hyökkäystä, jotta tähtäimeen saa mahdollisimman paljon vastustajia. Tähtäys on vain turhan herkkää ja ajoittain oikeaa kohtaa saa säätää turhan kauan. Tämä on totta etenkin perushyökkäyksillä, sillä onneksi erikoisemmat iskut yleensä hakeutuvat kohteeseensa vaivatta. Ongelmista huolimatta mätöt ovat kuitenkin viihdyttäviä. Taisteluista nettoaa kokemusta, rahaa ja muistoja, joita voi käydä vaihtamassa taikoihin.

Pelin teknisen toteutuksen viehätys riippuu siitä, kuinka paljon pystyy antamaan anteeksi. Hahmot ovat suunnittelultaan mielikuvituksettomia, ja maailmankartta vain näyttää joltain mitä olisi totuttu näkemään pari konsolisukupolvea sitten. Sentään maailmankartalla juoksennellessa voi kuunnella ihan mukavaa musiikkikappaletta. Päällimmäiseksi toteutuksesta jäi sellainen olo, että tällaista jälkeä saa aika helposti aikaan vaikka Unityllä.

Lost Sphear tuntuu oppikirjaesimerkiltä siitä, kuinka muistettavaa kokemusta ei voi rakentaa vain yhden oman idean varaan. Tiedän toki japanilaisten roolipelien noudattavan tiettyjä kaavoja, mutta olisin toivonut näkeväni enemmän jotain uutta. Nyt muistoihin rakentuva idea jääkin pelin ainoaksi suureksi valtiksi, sillä muutoin mennään kliseiden ja toisista peleistä ammennettujen ideoiden päälle rakennetulla tiellä. Päähenkilöiden persoonallisuuksissa ei ole hurraamista, ja ne rakentuvat hyvin pitkälti yhden ylilyödyn luonteenpiirteen päälle. Paikasta toiseen tallustellaan maailmankartalla, mutta satunnaisten kohtaamisten puuttumisesta johtuen juoksentelu on aika puuduttavaa. Taistelujärjestelmä tuo vahvasti mieleen Chrono Triggerissä nähdyt taistelut pienillä lisäyksillä. Jopa Final Fantasy VI:n Magitek-haarniskat on ympätty mukaan, tosin tietenkin hieman erilaisella nimellä. Hyvistä aikeistaan huolimatta Lost Sphear jättää jälkeensä niin keskinkertaisen kokemuksen, ettei sitä kyllä kauan jaksa muistella.