Dirt Rally

Rallipelimarkkinoilla oli ennen muinoin liuta eritasoisia ja -tyylisiä hurjasteluja, mutta viime vuosina genre on kuihtunut lähes tyystin kahden kaupaksi. Toisella laidalla Codemastersin Dirt-sarja haki vauhtia gymkhana-skenestä. Toisella WRC-pelit pyrkivät perinteisempään rallielämykseen jääden kuitenkin kauas Dirtin visuaalisesta loistosta ja notkeasta pelattavuudesta. Osa genren ystävistä on ymmärrettävästi katsonut paremmaksi pysyä vanhassa, mikä on pitänyt esimerkiksi legendaarisen vaikeaa Richard Burns Rallya sitkeästi hengissä.

Ilmeisesti jossain vaiheessa Codemastersillakin äkättiin, että studion teknistä osaamista voisi soveltaa jälleen myös perinteisempään rallimeininkiin. Sellaiseen, josta studio tuli tunnetuksi Colin McRae Rallyn aikana. Syntyi Dirt Rally, nimessä tuttu mutta haastavuudessa uusi kokemus, joka kielii pelisarjan aikuistumisesta McRaen yllättävän kuoleman ja sitä seuranneen identiteettikriisin jälkeen.

Dirt Rally ei pidä sisällään temppukisoja eikä limubileitä niin kuin Dirt 2. Mukana on puhtaasti rallia ja rallikrossia. Se ei ehkä ole absoluuttisin simulaatio mitä on nähty, mutta ajaminen on noin 47-kertaisesti haastavampaa kuin Dirt 3:ssa. Tiet ovat melko kapeita ja virhemarginaalit pienempiä. Nuotitusta onkin välttämätöntä kuunnella ja ymmärtää, jotta auton ehtisi heittää oikealla tavalla kuhunkin kurviin. Lipsahdus odottaa tarkkaavaisuudessa herpaantuvaa. Tällä kertaa myöskään flashback-kelaus ei ole tarjoamassa oikotietä virheiden korjaamiseen.

Pelaaja joutuu väkisinkin tasapainoilemaan riskin ja palkinnon välillä, mikä on sekä kuumottavaa että tyydyttävää. Joillekin se voi olla myös turhauttavaa. Keskittyminen tiettyyn kohdeyleisöön toimii kuitenkin tässä tapauksessa pelin hyväksi, koska lopputulos on varteenotettavampi ja palkitsevampi lajityyppiin tosissaan suhtautuville. Sen myötä Dirt Rally rikkoo ennakko-odotuksia ja saattaa jopa kohottaa rimaa genressään.

Netissä on tietysti käyty jo monen monta hedelmätöntä vääntöä siitä, kumpi nyt sitten on parempi rallisimu: Dirt Rally vai Richard Burns Rally. Väittelyt rapautuvat herkästi pedanttiseen hiusten halkomiseen, minkä vuoksi kummankin pelin olennaiset hyvät piirteet hämärtyvät. Oma näppituntumani on, että Richard Burns Rallyn ajomalli on hiukan Dirt Rallya syvempi ja vaikeampi. Toisaalta Dirt Rally tavoittaa herkemmin sellaisen rallimeiningin, jota peleiltä kaipaa. Simulaatiomaisista piirteistään huolimatta se kannustaa uskaltamaan ja onnistumaan.

Colin McRae aikoinaan totesi "if in doubt, flat out". Ajatus määritteli McRaen rohkeaa, lennokastakin ajotyyliä, joka nyt konkretisoituu Dirt Rallyn pelattavuudessa tekemättä siitä kuitenkaan lasten leikkiä. Auton perushallinta menee nopeasti selkäytimeen, mutta keskivertokuljettajalle riittää roppakaupalla haastetta optimaalisten ajolinjojen opettelussa ja rivakasti kulkevan tekoälyn vauhdissa pysyttelyssä.

Dirtissä on toki omat puutteensa, joista ratavalikoiman suppeus tuntuu nykyisille kaahailuille miltei tunnusomaiselta. Pelissä olevat kuusi maata kattavat kukin 12 erikoiskoetta, mutta kuten arvata saattaa, noin kaksi kolmasosaa näistä syntyy pitemmistä pätkistä (reilut 10 km) leikatuista lyhyemmistä rykäisyistä sekä käänteisistä versioista. Rallikrossi - samanaikaisen moninpelin elinehto - on jäänyt kolmen mestan varaan, eikä Hillclimbistäkään löydy kuin Pikes Peak, joka tosin legendaarisuudellaan ja pituudellaan (20 km) korvaa paljon.

Otan silti kernaammin tämän ratavalikoiman kuin WRC 5:n tarjoamat 13 rallia. Syy löytyy erikoiskokeiden laadusta. Dirt Rally on ehkä ensimmäinen peli, joka onnistuu mallintamaan Suomen rallin sellaisissa puitteissa, jotka tuntuvat jokaiselle mökkikansalaiselle kotoisilta. Yksityiskohdat ovat teiden varsille sijoittuneita yleisömassoja myöten kohdallaan. Myös lumen valkaisema Ruotsi on taidolla tehty. Esimerkiksi penkkoja voi kyllä käyttää tukena, mutta ahnas sisäpenkan halailu kiepauttaa takakontin vihaisesti menosuuntaan. Toisaalta rankka lumipyry yön pimeydessä tekee ajamisesta hyvällä tavalla erilaista ja piinaavaa.

Tekniset puitteet on toteutettu sillä laadulla ja varmuudella, jolla brittipaja on kaahailun ystäviä viime vuodet palvellut. Rattituki on asiallinen ja monet vanhemmatkin mallit toimivat. Käyttäjien viilaamia force feedback -asetuksia (kuin myös autojen virityksiä) voi noutaa Steam Workshopista. Pädillä pelaavienkaan ei silti tarvitse jäädä täysin paitsi. Itse asiassa Xbox 360 -ohjain taipuu mutkitteluun yllättävänkin hyvin. Parasta hallittavuutta sillä ei sivuluisuihin saa, mutta ajaminen ei silti ole niin yliherkkää kuin monissa muissa simulaatioissa.

Myös grafiikat ovat priimatavaraa; tosin ero aiempiin Dirteihin ei muodostu suureksi. Se saattaa olla tarkoituksellistakin. Tarkka ajaminen edellyttää sujuvaa ruudunpäivitysnopeutta, johon peli yltää nyt vähän vanhemmallakin raudalla. Edes sadekelit eivät saaneet pelimoottoria hyytymään testikoneella (Geforce GTX 770, Core i5). Vahvaa "siellä olemisen" fiilistä vahvistaa hieno äänimaailma, joka loihtii korville kaikki rasvanäppien rakastamat pärinät ja pöhinät.

Vaikka aina voisi takertua henkseleihin, mikään ei kumoa sitä seikkaa, että laimeaksi käyneeseen ralligenreen on jo useamman vuoden kaivattu Dirt Rallyn kaltaista yllättäjää. Se palauttaa mieliin, miksi vanhan ajan rallipelit eivät tarvinneet kaiken maailman miljoonamoodeja ollakseen haluttavia, ja motivoi toivottavasti muitakin kehittäjiä nostamaan tasoaan. Ralli on rouheeta hommaa, kun se tehdään oikein.