Amnesia: A Machine for Pigs

Tarina pyörähtää käyntiin samalla kun helvetinkone yskäisee ja jyrähtää toimintaan Oswald Manduksen Lontoon kartanon alla. Eletään vuotta 1899, uuden ajan alkua. Pieleen menneen Meksikon matkaan jälkeen Mandus on maannut sairauden lannistamana sängyssään nähden toinen toisestaan oudompia unia. Kuinka paljon aikaa on kulunut? Viikkoja? Kuukausia? Kuka tietää. Kun hän säpsähtää hereille poikansa ääneen "isukki, älä tapa minua", alkaa kuumehöyryinen matka kartanon syvyyksiin.

A Machine for Pigs on ensimmäisen persoonan selviytymiskauhupeli, jonka koukkuna on sarjan ensimmäisen osan tapaan, ettei pelaajalle missään vaiheessa anneta aseita, joilla tappaa vastaantulevia hirviöitä. Luvassa on siis ihka oikeaa kauhua cthultu- ja steampunk-lämmitetyissä tunnelmissa, eikä Dead Spacen tai Resident Evilin tyylistä toimintamössöä.

Peli keskittyy vahvasti tutkimiseen sekä sitä kautta tunnelmaan ja tarinaan. Aseiden puuttuessa pelaajan tärkein apuväline on heti pelin alussa löytyvä lyhty. Kentät ovat pääsääntöisestä hyvin pimeitä, joten pienikin valo tulee tarpeeseen. Toisaalta lyhdyn ongelmana on, että se houkuttelee hirviöitä puoleensa aivan kuten liiallinen mekastaminenkin.

Pelaaja pystyy myös manipuloimaan muutamia kentistä löytyviä esineitä. Vasemmalla hiiren napilla napataan kiinni, oikealla heitetään tai pudotetaan. Esineitä voi myös pyörittää, mutta siihen ei ole juurikaan tarvetta. Ovien kanssa pelehtiminen tulee tutuksi, varsinkin kun jostain syystä osaa ovista voi kokeilla, vaikka ei niistä ikinä pääsisikään kulkemaan.

Kaikki pelin pulmat toimivat tähän tyyliin: pelaaja haahuilee tietyllä kartanon alueella siihen asti, kunnes löytää etenemisen pysäyttävän esteen, yleensä oven. Sitten käydään raahaamassa sopivasti vierestä löytyvästä sivukäytävästä pulmaan sopiva esine pitämällä hiiren nappia pohjassa (tai jos haluaa olla kapinallinen, voi esinettä myös heitellä eteenpäin) ja tuodaan se takaisin. Matka jatkuu. Alueen viimeisen oven jälkeen ladataan seuraava alue ja sama toistuu. Kenttäsuunnittelu on hyvin putkimaista, eikä etenemismahdollisuuksia ole kuin yksi. Onneksi sentään muutamalla alueella saa esineitä ja vihjeitä etsiä hiukan pitempään, tosin johtuen kyllä enemmän samalta näyttävien paikkojen määrästä kuin hyvästä suunnittelusta. Muutama oikein sijoitettu vaeltava hirviö ja näistä pätkistä olisi voinut tulla jotain, mutta valitettavasti tyhmät ökkömömmöt on sidottu tietyille alueille.

Sarjan tuttuun tyyliin peli panttaa hirviöitä. Oikeastaan peliajan ensimmäisen tunnin aikana pelaaja näkee niistä vain vilauksia silmänurkassa antaen osviittaa odottavasta vaarasta. Kun lopulta sikamiehen kanssa päädytään samaan tilaan, on kokemus melkoisen karmaiseva. Tässä tapauksessa odotus palkitaan, mutta tekijät eivät ole onnistuneet luomaan muita samankaltaisia elämyksiä. Monet kentät ovat oikeastaan tylsiä, eikä odotusta palkita. Rytmitys on pahasti pielessä. Riipivää tunnelmaa syö myös hirviöiden tekoälyn puute. Päälle ryntäävä hirviö voisi olla todella pelottava, jos se ei jäisi kiinni laatikon kulmaan tai jos se ei yhtäkkiä kiinnostuisi näkymättömästä vierailijasta jossain muualla.

Vahvaa tarinaa, joka jättää tarpeeksi tulkinnanvaraa pelaajalle, kuljetetaan pääosin Manduksen omilla päiväkirjamerkinnöillä sekä kartanosta löytyvillä vihjeillä kuten fonografiäänityksillä ja kirjojen sivuilla. Lisäksi oudot puhelut henkilöltä, jonka Mandus ristii heti "sabotööriksi", ja synkät kertojaäänet puskevat lisää paatosta eetteriin sitä suuremmissa määrin mitä syvemmälle kartanoon ja Manduksen psyykeen päästään. Kaikki tämä antaa kuvan isommasta skaalasta, joka sopii hyvin tunnelmaan ja miljööseen. Tunnelmaa latistavat päiväkirjojen suuret tekstimäärät, koska vain kerronta ja äänitteet on ääninäytelty. Varsinkin kun nopeasti huomaa, ettei kukaan voi pelaajaa yllättää tämän paneutuessa teksteihin.

Pelin pahin kompastuskivi on pahasti vanhentunut pelimoottori. Kolme vuotta sitten ykkösosassa voitiin antaa anteeksi tietyt visuaaliset ja pelitekniset puutteet, mutta ei enää. Suttuiset tekstuurit ja ruskea värimaailma aiheuttavat ahdistusta aivan väärillä tavoilla. Valon ja varjon leikki olisi voinut olla jotain ihmeellistä nykyaikaisella moottorilla, mutta nyt valoefektit ovat pahasti vanhanaikaisia, eivätkä edes dynaamisia. Miltei jokainen nykypeli pystyy parempaan kuin tämä. Kun pelaajan kantama valonlähde ei luo tunnelmaa samalla tavalla kuin vanhoissa kauhuelokuvissa - tai edes pelirintaman kilpakumppaneissa -, ollaan pahasti pakkasen puolella. Jos lyhdyn joskus joutuu sammuttamaan, pelaaja päätyy outoon siniseen usvaan, jonka pitäisi esittää pimeyttä. Yritäpä siinä sitten keksiä minne pitäisi mennä, kun kärsäkäs lähestyy.

Vaikka Jessica Curryn musiikit ja mahtava äänisuunnittelu - suurin osa kauhustahan luodaan yleensä äänillä - onnistuvat hyvin tunnelman rakentamisessa, sellaista pakokauhua, jota ensimmäinen osa oli pullollaan, ei peli onnistu tavoittamaan. Vain muutamassa kohdassa pelaaja joutuu maanisena juoksemaan karkuun ja piiloutumaan sikamiesten röhkiessä kintereillä. Jo pelin alkutaipaleella enemmän pelejä pelannut kaveri alkaa huomata missä paikoin pelistä löytyvät turvapaikat, joihin on turha odottaa vihollisten ilmestyvän. Vaikka nihkeät ääniefektit yrittävät parhaansa pelotella, alkaa tämä pelimäisyys syödä immersiota, ja tunnelma murenee auttamatta.

Pelaajaa aliarvioidaan koko ajan. Aivopähkinöistä ei voida puhua, kun pelin aikana uusista sivuista täyttyvä päiväkirja kertoo tarkalleen pelaajalle, mitä pitää kyseisen huoneen pulmassa tehdä. Tyhmempikin pysyy kärryillä. Toisaalta kun pulmien taso on luokkaa vie esine A paikkaan X, ne eivät todellakaan nouse pääosaan. Siksi peli toimiikin parhaiten muutaman kymmenen minuutin tunnelmapaloina. Näinä pimeinä syksyiltoina kuulokkeet päässä ja huone pimeänä peli on paikoitellen todella ahdistava. Tällöin tunnelma pääsee oikeuksiinsa, eivätkä pelilliset puutteet ehdi häiritä yhtä paljon kuin yli tunnin sessioissa.

Pelin tekijät, The Chinese Room, tunnetaan kokeellisesta taidepelistä Dear Esther, joka kasvoi modista aina itsenäiseksi, joskin hyvin lyhyeksi, peliksi. Selviä yhtymäkohtia näistä peleistä löytyy. Molemmissa pelaaja tallustelee todella paatoksellisen tarinan läpi. Verrattuna lähes antipelimäiseen Estheriin Pigsissä sentään pelaajan eteen laitetaan esteitä. Puolivillaisia ehkä, mutta esteitä kuitenkin. Pelattavaa sisältöä on siis aivan eri lailla. Vertailussa visuaalisella puolella tulee suurimmat yllätykset. Esther oli varsin kaunis, paikoitellen upea elämysmatka, Pigs taas kaikkea muuta.

Chinese Roomin alkuperäinen idea oli tehdä lyhyempi modi, mutta Frictional Gamesin astuessa remmiin tehtiin projektista täysmittainen ja -hintainen indie-peli. Tämä muutos paistaa läpi useissa kohdissa. Sisältöä ei vain ole tarpeeksi täyttämään pelin nykyistä noin 5-6 tunnin kestoa. Pelityyppinsä tapaisesti uudelleenpeluuarvoa ei juuri ole, joten jokainen voi miettiä onko peli hintansa arvoinen.

Isona plussana mainittakoon, että peli on heti julkaisusta asti saatavilla myös Linuxille ja OS X:lle. Testiversiona oli kuitenkin Windows-setti.

A Machine for Pigs on monelta osin aivan kuin menestyskauhuelokuvan jatko-osa, jolla lypsetään loputkin rahat alkuperäiseen hurahtaneilta. Yhteys ensimmäiseen osaan on nimellinen. Alkuperäisen tekijät ovat nyt tuottajia ja tekijätiimi on uusi. Henkilöt on vedetty uusiksi, ja vaikka päällisin puolin peli on sama, on sen ydin kadotettu ja tilalle on tungettu paatosta kauhun kustannuksella.