Tales of Xillia

Milla saattaa näyttää tavalliselta nuorelta naiselta, mutta hän on itseasiassa elementaalisen henkiolennon manifestaatio. Jude puolestaan on viaton lääketieteen opiskelija. Näiden kohtalot kietoutuvat tarinaan kahden supervallan välisestä sodasta uudessa Tales of Xilliasta.

Kyseessä ei toki ole kaikkein omaperäisin tarina genressään, mutta kaksikon seikkailut viihdyttävät tästä huolimatta alusta loppuun saakka, paljolti kiitos hurmaavien hahmojen sekä hyvän ääninäyttelemisen. Etenkin Milla erottuu edukseen oppiessaan mitä ihmisyys oikein on ja mitä nälkä, väsymys ja halaukset tarkoittavat.

Xilliassa voi pelata Judena tai Millana, ja valinta tehdään heti alkuvalikon jälkeen. Hahmot viettävät paljon aikaa yhdessä, mutta mukana on myös osuuksia, joissa näiden tiet eroavat. Pelitunteja kertyy helposti 75, joten tuntuu melko kunnianhimoiselta kokea tämä kaikki uudestaan hieman eri perspektiivistä.

Tarinankerronta kärsii ikävä kyllä japanilaisille roolipeleille tyypillisistä ongelmista. Keskustelut ovat usein liian pitkiä ja lyhyetkin pätkät ovat täynnä taukoja, joista pitää puskea eteenpäin, jotta keskinkertainen dialogi jatkuisi. Musiikki on onneksi hyvää, mutta se kaikkein tärkein eli taistelumusiikki käy raivostuttavan rasittavaksi jo ensimmäisen tunnin jälkeen.

Xillian sarjakuvatyyli maalaa ruudulle kovin värikkään maailman, joka onnistuu piilottamaan yksinkertaiset tekstuurit ja matalan polygonimäärän taaksensa. Mielikuvituksellisissa kaupungeissa juostessa tuntuu kuin peli olisi oikeaa animea. Sarjassa otetaan nyt myös ensimmäistä kertaa käyttöön pelaajan ohjaama kolmannen persoonan kamera, joka tekee maisemista vieläkin vaikuttavampia.

Osa tästä taikuudesta rapisee tosin pois, kun päätyy avoimille ja autioille alueille, jotka muodostavat lähes koko pelimaailman. Nämä ovat litteitä kopioita toisistaan, eikä niissä ole mitään salaisuuksia löydettäväksi. Vaikka sivutehtävät ovatkin kunnianhimoisia, on löytämisen ilo mielestäni osa roolipelien viehätystä, eikä Xillia tarjoa piilotettuja kyliä tai vaarallisia luolia pelaajalleen.

Parasta Tales of Xilliassa on sen taistelujärjestelmä, joka on perustunut samoihin kulmakiviin Tales of Symphoniasta saakka. Kaikki tiimin jäsenet ja viholliset voivat liikkua vapaasti taistelukentällä ja hyökkiä tosiajassa, mutta taitojen ja erikoishyökkäysten pyörittely on yhtä hyvää kuin monissa muissakin japanilaisissa roolipeleissä. Xillia on näin omaksunut parhaat puolet molemmista maailmoista.

Yksi taistelusysteemin parhaista innovaatioista on Battle Link, jonka avulla pelattu sankari voi muodostaa yhteyden toiseen tiimin jäseneen. Kaveri kiertää hirviön taakse pelaajan taistellessa sitä vastaan tai suojelee pelaajaa hirviön hyökkäyksiltä. Hahmot voivat myös yhdistää erikoishyökkäyksensä, mikä rohkaisee tekemään jos jonkinlaisia kokeiluita, koska kaikilla hahmoilla on omat erikoiskykynsä. Dynaamisten duojen tuunaus ja todella tappavan yhdistelmän metsästäminen on hauskaa ja näyttää mahtavalta ruudulla.

Jos pelaat Tales-sarjaa nyt ensimmäistä kertaa, voi taisteluiden huima vauhti kylmätä. Ensimmäisten tuntien aikana ei nähdä juurikaan seitsemää sekuntia pidempiä repäisyjä. Näistä tipautetaan takaisin pelimaailmaan, jossa seuraava vihollinen voi jo olla odottamassa. Tokihan tämä tuntuu toiminnallisemmalta, mutta se on myös tasan yhtä vaativaa kuin sarjan aiemmissa osissa. Pointtina on se, että enää ei tarvitse ravata tuntikaupalla pitkin tasankoja hirviöitä ja ekspaa metsästämässä.

Tasoja nostaessa hahmoille pääsee jakamaan pisteitä valikossa, joka näyttää hämähäkinverkolta. Kehitys alkaa keskipisteestä ja laajenee sitten haluttuun suuntaan. Välietappeina on uusia erikoishyökkäyksiä tai passiivisia kykyjä. Tämä hyvin suunniteltu järjestelmä kompensoi komeasti Tales of Xillian vähemmän onnistuneita osuuksia.

Myös pelin rakentelusysteemiä on muunneltu, mikä saattaa suututtaa joitakin sarjan faneja. Omia materiaaleja ei enää kerätä eikä uusia aseita luoda vihollisia niittaamalla. Sen sijaan nämä saa nyt lähimmältä kauppiaalta, joka tarjoaa parempia tavaroita sen perusteella kuinka paljon tarpeita ja varusteita pelaaja on tälle kiikuttanut. Vaikka onkin koukuttavaa tappaa monsuja arvokkaiden esineiden toivossa, toimii myös uusi systeemi aivan hyvin.

En ole j-ropejen vankkumaton ystävä, mutta minäkin näen kuinka Namco Bandai on kerännyt yhteen klassisia Tales of -elementtejä ja nostanut ne uudelle tasolle tässä seikkailussa. Rakenteesta on tullut avoimempi, mutta samaan aikaan peli on syvällisempi, viihdyttävämpi ja yksinkertaisesti kaikilla tavoin aiempaa parempi. Siksi onkin niin surullista, ettei sivumatskua ole yhtään enempää. Sehän kuitenkin loi aiempiin osiin niiden kunnianhimoisen fiiliksen.

Olemme toki saaneet odottaa Xilliaa kaksi vuotta kauemmin kuin japanilaiset, mutta odotus oli sen arvoista. Tales of Symphonian ja Tales of Destinyn kehittäjätiimien yhteistyö on tuottanut yhden parhaista japanilaisista roolipelikokemuksista tässä sukupolvessa, ja se on monilla tavoin askel oikeaan suuntaan koko genrelle.