Far Cry 3: Blood Dragon

Nostalgiahuuruisten kunnianosoitusten ongelmana on, että ilman omakohtaista kokemusta niiden kunnioituksen kohteesta kaikesta katoaa pohja. Jos 1980-luvun ihanuudet jäävät Youtube-videoiden ja takatukkakuvagallerioiden selailun tasolle, voi Far Cry 3:n erikoisen lisäosan arvostaminen olla vaikeaa.

Jo päähenkilön nimestä lähtien pelin tyyli on reippaasti yli vedettyä 80-luvun halpaa toimintaa animaatioineen ja juonineen. Päähenkilönä rellestää emäpelin rääpäleen sijaan cyborgikommandojen eliittiin kuuluva jäyhäotteinen Rex Power Colt. Protagonistin nimen lisäksi juonenkuljetus, dialogi ja jopa täysin päätön pelin alun opastus sisältävät ihania puujalkoja ja geneeristä kettuilua sekä pelejä että aikakautta kohtaan. Missään ei oteta itseään kovinkaan vakavasti. Maailmaa pelastetaan hullulta supersotilaalta, tämän ydinpommeilta, mutanttidinosauruksilta ja niin edelleen. Aseistuksesta löytyy jousipyssyä, laserkivääriä, minigunia ja muuta Far Cry 3:sta tuttua pienin lisämaustein. Kovin eksentrisiin torrakoihin ei valitettavasti pääse käsiksi.

Neonvärisen pinnan ja huumorin alla sykkii edelleen emäpeli Far Cry 3:sta tuttu sydän. Oheishärpäkkeitä on vähennetty niin aseistuksessa kuin tehtävissäkin, mutta muuten tallataan tuttuja polkuja. Isohkoa karttaa hallitsevat pahisten linnakkeet, jotka ovat tällä kertaa hieman enemmän linnoituksen kuin hökkelikokoelman näköisiä. Linnake valtaamalla alue muuttuu ystävälliseksi ja uusi kämppä tarjoaa lisätehtäviä, paikan päivittää aseistusta ja niin edelleen. Valtausoperaatiossa suora toiminta on entistä houkuttelevampaa, sillä hiippailu ei tuota enää moninkertaista kokemuspistesaldoa. Varjoissa kykkiminen ei ole Rex Power Coltin tyyliä. Polttavia luoteja lähietäisyydeltä sylkevä sarjatulihaulikko on. Jos suora toiminta ei nappaa, vihollisen keinotekoisia sydämiä heittelemällä muureille voi houkutella pelin nimen mukaisen Verilohikäärmeen. Sellaisen, joka sylkee laseria ja hotkii rivivihollisia yhdellä haukkauksella.

Värikäs ja monipolvinen trooppinen saari on muuttunut neonvärein valaistuksi, mutta muuten kovin valjuksi. Kaikkea peittävä tympeän rusahtava sumu sopii kenties tyyliin, mutta vähentää paikkojen tunnistettavuutta ja omintakeisuutta. Ulkoasu ei siis pysy aivan käsikirjoituksen mukana mitä kasarimeinikiin tulee. Olisin mielelläni nähnyt vaihtelevuutta muutenkin, sillä ulkona dallaamisen lisäksi eri sotilas- ja tutkimustukikohdat eivät poikkea toisistaan riittävästi. Ainoastaan juonitehtävissä on riittävästi vaihtelua niiden viedessä (peli- tai elokuvakliseiden mukaisesti) valtavalta padolta dinosaurustutkimustukikohtaan ja muihin vastaaviin paikkoihin. Vihollisten suunnittelussa on myös menty hieman matalasta aidankohdasta, ja suurin osa onkin Far Cry 3:n perusvastustajien futuristisia uusioversioita. Verilohikäärmeet ovat uusia ja erilaisia, mutta muuten sekä humanoidit että villieläimet noudattavat samoja kaavoja. Lennokkuus jää siis niidenkin kohdalla lähinnä hauskasti kirjoitettuihin kuvauksiin.

Huumoriin ja nostalgiaan nojaavat pelit ovat kimurantteja tapauksia, sillä alun jälkeen niiden kunnianosoitukset ja kliseet menettävät otettaan, jos pelillisellä puolella poljetaan paikallaan. Far Cry 3: Blood Dragon suoriutuu retroilustaan kiitettävin arvosanoin, mutta pelillisesti se on emäpeliään suoraviivaisempi ja yksitoikkoisempi. Se ei kuitenkaan vaadi alkuperäistä peliä toimiakseen, eikä ole noin 15 euron hintaisena suunnattoman kallis. Oikeastaan hintalappua myöten kaikki pelissä huokuu sekä hyvällä että huonolla tavalla B-tuotantoa. Onkin pitkälti omasta kasarimenneisyydestä kiinni, kuinka pitkälle sillä voi pötkiä.