Assassin's Creed III

Assassin's Creed III:n hartioille on kasattu kerrassaan törkeä määrä odotuksia. Sen pitäisi olla sarjansa huippu, eikä Ubisoft ole auttanut tilannetta suitsuttamalla uutta grafiikkamoottoriaan. Sarjan fanina koetin silti lähteä liikkeelle varovaisin odotuksin, niin vaikeaa kuin se onkin.

Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Assassin's Creed III onnistui yllättämään minut alussa tarinallaan. Odotin tiettyjä asioita ennakkomateriaalien perusteella, ja ACIII veti iloisesti maton jalkojeni alta, mutta hyvällä tavalla. Tämä samainen temppu vieläpä toistettiin muutaman ensimmäisen luvun jälkeen. Vallan mainiota!

Harmi vain, ettei tarina yllä kokonaisuudessaan näiden nokkelien käänteiden tasolle. Tarjolla on aavistuksen vaihtoehtoista tulkintaa Amerikan vallankumouksesta, johon sekoittuu Desmondin kosmisempi tarinalinja, mutta kaikki tuntuu hieman valjulta. Myönnän heti alkuun, ettei tämä ole mielestäni kovinkaan mielenkiintoinen kausi historiassa, mikä vaikuttaa varmasti arviooni yleensäkin.

Käsikirjoittajat ovat selvästi halunneet välttää patrioottisen öyhötyksen, josta eurooppalainen yleisö on syyttänyt peliä jo etukäteen. Myöskään brittien kelkkaan ei olla varsinaisesti hypätty, mikä jättää Connorin heiluttamaan omaa lippuaan Salamurhaajien tapaan. Tässä ei ole mitään pahaa, mutta kun Connor tyhjentää brittien linnakkeita ja antaa punatakeille nekkuun, korvautuvat nämä vain jenkkien sinitakeilla, jotka suhtautuvat salamurhaajaan aivan yhtä nuivasti kuin edeltäjänsäkin. Saavutuksen tunne on likimain olematon.

Vaikka Connor eittämättä edistyy taistelussaan Temppeliritareita vastaan ja kasaa ohessa vieläpä kokonaisen kyläyhteisön tukikohtansa kaveriksi (jos pelaajalla riittää viitsimistä), pelin pääjuonesta puuttuu tenhoa. Aika ajoin jopa unohdin, mitä olin oikein tekemässä, ja tähän on oikein hyvä syy.

Assassin's Creed III ei ole niinkään peli kuin ansa pakko-oireisille keräilijöille. Oheistekemisen määrä on käsittämätön, ja vaikka yleensä pidänkin sellaisesta, ollaan tässä menty yli laidan niin että loiskuu. Tarjolla on jos jonkinlaista keräilyä ja juoksemista, mutta näistä saatavissa palkinnoissa ei ole hurraamista ja niille tuskin kukaan ehtii pelikampanjan aikana. Lähinnä tuntuu siltä kuin peliin olisi poimittu mukaan joitakin MMO-genren tylsempiä ominaisuuksia.

Odotin innolla AC III:n näkemystä "pesänrakentamisesta", joka onkin muuttunut aiempaa moniulotteisemmaksi. Sen sijaan, että pikkukaupunkiin avattaisiin uusia kauppoja, kasataan metsän keskelle kylää, jonka tuotannosta voi koota tarvekaluja sekä kauppatavaraa. Tämä on konseptina hieno idea, mutta tönkkö toteutus syö siitä kaiken ilon. Vaikka kylän saippuadraamasta voikin saada hupia irti, alkaa pikkuaskareilla juokseminen jossain vaiheessa maistua puulta, ja itse rakentelusysteemi on kerrassaan raivostuttava valikkorumba, jota ei kauaa jaksa.

AC III:n paljon puhuttu rajaseutu on kuitenkin maineensa veroinen. Valtaisa, pääosin kesyttämätön metsä tarjoaa tunneiksi hupia niille, jotka haluavat vaellella luonnossa, mutta eivät halua poistua sohvalta sitä varten. Uusi grafiikkamoottori pääsee todella oikeuksiinsa, kun vaihtelevat sääolosuhteet ja vuorokaudenajat maalaavat maiseman eri sävyihin. On hyvin erilainen kokemus käveleskellä puron varrella kesäisen aamuauringon siivilöityessä puiden oksien lävitse kuin rynniä umpihangessa kohti lähintä puuta susilauma kintereillään.

Metsästäminen on tietysti osa tätä fiilistelyä, ja AC III voikin olla uusi inhokkipeli Petalle. Connor on nimittäin yhden miehen ekokatastrofi, joka pistää luontokappaleita alkutekijöihinsä oikealta ja vasemmalta niin aseilla kuin ansoillakin. Toimintaan sisältyy tahatonta komediaa, etenkin kun maailman tulevaisuuden puolesta taisteleva salamurhaaja kykkii oksalla, vain loikatakseen sieltä terät ojossa pahaa-aavistamattoman pesukarhun niskaan.

Tämäkin tosin menee lopulta MMO-puuhastelun piikkiin. Eläimien nahoista saa hyvät rahat, joten niitä alkaa jossain vaiheessa lahdata sarjatyönä ja hommasta menee maku. Toisaalta rahalla tekee pelissä huomattavan vähän. Laivanvarustelu on ainoa järkevä sijoituskohde, koska pelin asevalikoima on täynnä turhuutta. Itse päädyin ostamaan jo melko varhaisessa vaiheessa miekan, jolle en sitten löytänyt parempaa korviketta koko loppupelin aikana. Kampanjan lopussa minulla oli täysvarusteltu laiva ja 50 000 puntaa ylimääräistä käteistä.

Täytyy silti sanoa, että laiva on oiva sijoituskohde, koska pelin parhaat hetket syntyvät merten laineilla. Uusi purjehdusmekaniikka on helposti omaksuttava ja riittävän orgaaninen, ettei se tunnu ilmatyynyaluksella pärräämiseltä. Myrskyssä aaltoja vastaan saa todella taistella, ja sumupilvien lomasta ilmaantuvat vihollisalukset nostavat niskakarvat pystyyn. Harvempi asia on myöskään niin tyydyttävä kuin täyslaidallisen mallaaminen toisen kipon kylkeen. Olisinkin toivonut lisää meriosuuksia kampanjaan.

Parhaimmillaan tehtävät ovat maallakin oikein mukaansatempaavia. Amerikkalaiset kaupungit ovat kuitenkin sangen ankeita verrattuina välimerellisiin haastajiinsa, ja yksi puutönö näyttää kovasti samalta kuin kaikki muutkin. Tässä ollaan tietysti pyritty toistamaan historiallisia maisemia, mutta fakta nyt kuitenkin on, että varhainen itärannikko ei yksinkertaisesti ole Italia.

Connor ei myöskään ole Ezio. Itse tykästyin firenzeläiseen hulttioon etenkin Assassin's Creed: Revelationsissa, jossa ikä oli tasoittanut tämän luonnetta ja tuonut mukaan omaa viisauttaan. Connor on sen sijaan toista maata. Katkera ja kostonhimoinen nuori soturi on tyystin huumorintajuton tapaus, joka murjottaa ja kiukuttelee tiensä läpi tarinan. Tämä onkin ensimmäinen Assassin's Creed, jossa olisin mieluummin pelannut tylyllä tavalla charmikasta pahista.

Taistelijana Connor on Eziota raivokkaampi, ja hommassa on todellinen tappamisen maku. Toiminta on silti sulavaa, ja uudet animaatiot ovat edustavia. Sotilaita pursuavissa kaupungeissa turpajuhlat saa käyntiin vähän turhankin kerkeästi, eikä satunnainen mahdollisuus oikaista talojen lävitse paina paljoa toisessa vaakakupissa. Talot ovat matalia ja sotilaat ammuskelevat innolla Connoria mahdottomienkin kulmien takaa.

Myös Desmondia nähdään aina välillä kampanjan aikana, ja tämän tennareissa käydään parilla tehtävälläkin. Toiminta "reaalimaailmassa" ilman animuksen tarjoamia navigointiohjeita on yllättävän haastavaa, ja se tarjoaa pientä vaihtelua peliin. Desmondin tarinan lopetus ei kuitenkaan lunasta jo pelikaupalla jatkunutta herutusta, eikä siinä ole ihan kauheasti järkeäkään. Olen aiemmin ollut valmis katsomaan sarjan teknisten heikkouksien ohitse juuri sen juonellisen sisällön vuoksi. Nyt olo on höynäytetty.

Mainittuja teknisiä heikkouksia on tässä osassa paikattu uudella grafiikkamoottorilla. Muun muassa kasvoanimaatioiden yleinen taso on kohonnut, vaikka aivan Uncharted 3:n tasolla ei vielä ollakaan. Uusi moottori on parhaimmillaan metsässä ja merellä, joissa se luo uskottavia ja tunnelmallisia maisemia. Siinä on kuitenkin, kuten pelissä muutenkin, tietty viimeistelemättömyyden maku. Grafiikassa esiintyy bugisuutta, hulmuavat vaatteet kummittelevat huonekalujen lävitse ja ajoittain vastaan tulee osittain maan alla uivia koiria.

PS3-version pahimpia ongelmia ovat kuitenkin rajallinen piirtoetäisyys ja hidas päivitysnopeus. Harvempi asia pilaa päivää niin kuin täysin tyhjästä ilmestyvä sotilasosasto, joka tietenkin tykkää huonoa siitä, että pamautit näihin juuri hevosella. Myös siviilejä ja muuta tauhkaa ilmestyy tyhjästä, ja joskus tehtävät eivät käynnisty oikein. Tämä ei varsinaisesti rampauta peliä, mutta se ei myöskään vastaa odotuksiani Assassin's Creed -sarjan lipunkantajasta.

Äänipuolen kuittaan tässä vuodatuksessa lyhyesti toteamalla, että musiikki on dramaattista ja tunnelmallista. Ääninäyttelemisen taso on hyvä, mutta taustahölinät toistavat itseään totuttuun tapaan.

Tällaisenaan kampanja on parhaimmillaankin seiskan peli. Lopussa seisovan kahdeksikon Assassin's Creed III ansaitsee tasan yhdellä asialla: moninpelillään.

AC-sarja ei edelleenkään petä moninpelaajia, joille tarjotaan totuttuun tapaan salamurhaamista monenlaisissa maisemissa ja pelimuodoissa. Suurimmaksi uudistukseksi nousee varmasti ns. Wolfpack-pelimuoto, jossa pelaajat metsästävät yksissä tuumin tekoälykohteita, jotka käyvät koko ajan haastavammiksi. Kello käy ja pelaajien on osattava koordinoida toimiaan, ettei tiima lopu kesken. Tämä vaatisi oikeasti porukan omia kavereita, jonka voikin halutessaan kasata. Moninpelin sosiaalisia ulottuvuuksia on paranneltu, ja kavereille voi asettaa haasteita omien saavutustensa avulla. Toinen uutuus on Domination, jossa taistellaan aluehallinnasta neljän hengen joukkueissa.

Itse olen moninpelissäkin soolovaihtoehtojen ystävä, ja pitäydyn paljon Deatchmatchin, Assassinationin tai Wantedin parissa, jotka ovat edelleen täyttä rautaa. Uudet kartat ovat tosin hieman aiempia haastavampia, ja niissä on sekä totuttua avoimempia että suljetumpia tiloja. Oivana jokerikorttina toimii pelin dynaaminen sääjärjestelmä, joka voi heittää niskaan vaikka lumimyrskyn ja rajoittaa näin kaikkien näkökenttää dramaattisesti.

Olen pelannut sarjan pelejä lukemattomia tunteja Ezion astuttua areenalle. Pelin läpäisy ei ole ollut minulle mikään syy lopettaa sen maisemissa seikkailemista - siis ennen tätä. Vaikka Assassin's Creed III:ssa on ehdottomasti hetkensä, siitä ei ole tämän salamurhaajien syksyn voittajaksi. Kun pakolliset saavutukset on saatu plakkariin, tuskin palaan kampanjan pariin. Moninpeli sen sijaan - sitä nuohoan, kunnes seuraava sarjan peli taas ilmestyy. Toivoisin vain, että sen kehittämiselle annetaan nyt enemmän aikaa ja jos Connoria vielä nähdään, tästä tehtäisiin edes hieman pidettävämpi ja moniulotteisempi hahmo.