Rocksmith

Peli toimii eräänlaisena oppaana kitaransoiton saloihin, ja matkasta ei voi muuta kuin nauttia. Joten heittäkää se pölyinen nuottivihko mäkeen ja kaivakaa basistivitsit naftaliinista. Varokaa silti sanojanne, sillä Rocksmith tukee myös nelikielisten kiskojaa.

Heti kärkeen pitää mainita, ettei Rocksmithiä tule sekoittaa Guitar Hero -pelisarjaan, vaikkakin pieniä yhtäläisyyksiä on havaittavissa. Muovisoittimien sijaan tässä valjastetaan käyttöön ihka oikea kitara ja mukana tulevalla Realtone-kaapelilla instrumentin saa kiinni pelikonsoliin. Myös vasenkätisten soittovermeitä tuetaan. En oikeastaan menisi luokittelemaan Rocksmithiä edes varsinaisesti peliksi, pikemminkin interaktiiviseksi oppaaksi kitaramaailman huipulle. Toisin kuin vuosi sitten Yhdysvalloissa julkaistussa versiossa, on tuki bassolle vakiona.

Rocksmith käsittelee kitaransoiton kaikkia osa-alueita. Ei haittaa vaikka et olisi ikinä kuusikieliseen koskenutkaan, sillä kaikkea vähänkin oleellista opetetaan haluttaessa. Miten kielet saisi parhaiten vaihdettua? Siihen löytyy videotutoriaali. Entäs barre- sointujen anatomia? Oppitunnilla siihenkin päästään. Tähän liittyy silti yksi huono puoli: Oppimisen kannalta on kriittistä toistaa samaa harjoitusta, mutta melko pitkät latausajat häiritsevät prosessia joka välissä. Onnistuin myös jumittamaan koko pelinkin muutamaan otteeseen selaamalla valikoita liian nopeasti.

Peliruutu on soittaessa eräänlainen peilikuva kitaran kaulasta, jossa paksuin kieli on ylhäällä. Kaulaa kohti syötetään nuotteja, joissa näkyy mistä kohtaa ja millä kielellä ne soitetaan. Nuotit ja kielet on myös värikoodattu, mikä helpottaa riffien hallitsemista huomattavasti. Peli tuntuu myös reagoivan soittamiseen täsmällisesti.

Olipa sitten aloittelija tai jo kokenut muusikko, haastetta löytyy. Rocksmith nimittäin ymmärtää soittajan taitotason. Kun hallitsee tietyn osan biisistä, peli heittää siihen asteittain lisää nuotteja. Pikkuhiljaa siis pelaajalle opetetaan, miten se kyseinen kipale ihan oikeasti menee. Entä jos ei pysy perässä ja soittaminen menee metsään? Siinä tapauksessa peli ottaa hieman takapakkia ja vähentää soitettavien nuottien määrää. Avainasia tässä siis on se, että pelaajan annetaan edetä kiireettömästi omaa tahtiaan.

Toinen tärkeä seikka on myös se, että toisin kuin Guitar Hero, Rocksmith ei rankaise väärin soittamisesta. Pisteet eivät laske, eikä yleisö ala heitellä kenkiä kohti nakkisormista artistia. Improvisointiin itse asiassa jopa kannustetaan, sehän on yksi oppimisen metodeista.

Uramoodi on pelaamisen keskiössä. Pelaajalle annetaan kourallinen biisejä, joita harjoitellaan niin kauan kuin sielu sietää. Homma muuttuu astetta totisemmaksi, kun kyseiset rallatukset pitäisi toistaa keikalla yleisön edessä. Hienona yksityiskohtana keikassa soitetaan kitaristin silmien näkökulmasta. Realismi on sen verran läpitunkevaa, että arvostelijaankin iski pieni ramppikuume ensiyrittämällä.

Biisivalikoima on varsin laaja, tosin rock-genren rykäisyjä olisi mielestäni saanut olla hieman enemmän. Erilaiset minipelit toimivat myös harjoittavana elementtinä. Muun muassa Scale Runnerissa käydään läpi erilaisia kitaraskaaloja asteittain. Mighty Ducksissa taas harjoitellaan sormien lihasmuistia. Moninpelikin löytyy jaetun ruudun muodossa, siihen tarvitsee vain kaverin ja ylimääräisen Realtone-kaapelin. Naapurisopu on taattu.

Rocksmithin pelaaminen vaatii pieniä alkujärjestelyjä äänentoiston kannalta. Audio kannattaa heti kättelyssä ohjata erilliseen järjestelmään. Televisiokaiuttimia käyttäessä esiintyy nimittäin viivettä, mikä taas haittaa soittamista. Rocksmith onnistuu silti siinä, missä sen pitääkin. Hitaasti mutta varmasti sen parissa huomaa kehittyvänsä soittajana. Vaikka latausajat ovatkin harmillisen pitkiä ja peli pakottaa tarkistamaan instrumentin virettä alituisesti, ydinasiat ovat kunnossa. Long live rock`n roll!