Torchlight II

Tuntuu siltä kuin Blizzardin mahti olisi taittumassa. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Diablo III olisi valtaisa myyntimenestys, mutta julkaisua on seurannut myös jyrkkää kritiikkiä vanhoilta faneilta. Kehittäjillä tuskin on ollut helppoa yrittää vastata paisuneisiin odotuksiin, mutta tässä valossa myös jotkin sarjan perusrakenteisiin tehdyt muutokset tuntuvat kyseenalaisemmilta.

Tällaiset huolet eivät piinaa pientä Runic Gamesiä, jonka perustajista löytyy myös Blizzard-veteraaneja. Tuoreessa Torchlight II:ssa studio on keskittynyt vain hiomaan ja laajentamaan vakaata pohjaa, jonka he loivat jo alkuperäisessä Torchlightissa.

Vaikka Runicilla ei ole ollut käytössään Call of Dutyn veroista budjettia tai satoja kehittäjiä, tuntuu kehittäjien kokemus välittömästi Torchlight II:ssa. Peli esiintyy alusta pitäen itsevarmasti, aivan kuin kehittäjä olisi saanut aikaa hioa jokaisen yksityiskohdan mieleisekseen. Tällaista tunnetta harvoin välittyy PC-peleistä, eikä yli parinkymmenen tunnin matka Torchlight II:ssa tuonut eteen yhtäkään tilannetta, jossa tekniikka tai pelimekaniikka olisi pettänyt pelaajan alta. Projektia on selvästi työstetty pieteetillä.

Alussa valittavaksi annetaan neljä hahmotyyppiä. Näiden sukupuolen ja ulkoasun pelaaja voi määritellä itse. Embermage on pelin näkemys maagista, kun taas Berserker ja Outlander täyttävät barbaarin ja pitkän matkan taistelijan lokerot. Henkilökohtaisesti tukeuduin kuitenkin insinööriin, joka osoittautui yhdeksi genren mielenkiintoisimmista luokista. Se sopii niin lähi- kuin etäkamppailuun ja hyödyntää erilaisia vempaimia, kuten sähkökranaatteja ja mahtavan näköisiä steampunk-robotteja.

Yksi uusi ominaisuus, joka koskettaa kaikkia hahmoluokkia, on hirviöiden lahtaamisesta latautuva Charge Bar. Sen vaikutukset riippuvat hahmosta ja tämä kyvyistä. Esimerkiksi insinöörille se voi antaa maagista lisäpuhtia hyökkäyksiin, kun taas Berserker voi heittäytyä useiden sekuntien mittaiseen pysäyttämättömään raivonpuuskaan.

Pelin rakenne toivottaa genren ystävät tervetulleiksi, sillä kaupungit ovat täynnä persoonallisia sivuhahmoja, jotka kaipaavat pelaajan apua erilaisissa ongelmissaan. Tehtävät yleensä kiteytyvät vihollisten lanaamiseen, mutta kun nurkan takana odottaa aina uusia kykypisteitä, mainetta ja maallista mammonaa, tehtävien tekemiseen harvoin pitkästyy. Runic Games on selvästi kuunnellut fanejaan.

Lisäksi joka kaupungista löytyy kaksi arkkua: toinen on tarkoitettu nykyisen hahmon varusteiden talletukseen, toisen sisältöön pääsevät käsiksi kaikki hahmot, joita pelissä tulee luoneeksi. Siten vaikka löytäisi upean miekan, jota nykyinen hahmo ei voi käyttää, sitä ei tarvitse heittää hukkaan. Miekan voi yksinkertaisesti tallettaa arkkuun ja se on toisen hahmon käytettävissä seuraavalla pelikerralla.

Kaupungeista löytyvät tietysti myös perinteiset kauppiaat, jotka myyvät monenlaisia varusteita ja parannuksia. Eteen tulee myös kalastuspaikkoja. Näissä voi kalastella maagisia kaloja, jotka muuttavat oman lemmikin hurjaksi monsteriksi. Diablo-faneja miellyttänee se, että mystinen kauppias tuntemattomine esineineen on löytänyt tiensä Torchlightin maailmaan ja on valmis ottamaan uskaliaiden tilauksia. Jos onni potkaisee, mukaan saattaa tarttua mittaamattoman arvokas demoninsurma, mutta huonommalla tuurilla saa katsoa, kuinka vaivalla ansaittu kulta valuu kankkulan kaivoon.

Ensimmäisestä osasta uupunut mahdollisuus hahmonsa uudelleenmuovailuun on lisätty - ainakin osittain - jatko-osaan. Systeemin koukku on siinä, että pelaaja voi ostaa takaisin vain kolme viimeisintä kykyä, joihin on kykypisteitään upottanut. Tämä pakottaa edelleen suunnitelmallisuuteen hahmoaan kehittäessä.

Vastaavasti ensimmäisen osan ainutlaatuisimpiin aspekteihin lukeutunut lemmikki on nyt merkittävämmässä roolissa. Se on hyödyllinen matkakumppani taisteluissa, mutta se osaa myös toimia aiempaa älykkäämmin niiden ulkopuolella. Lemmikki voi esimerkiksi hankkia parannusjuomia ja kääreitä pelaajalle, mikä tuntuu kultaiselta keskitieltä perinteisen varusterallin ja Diablo III:n esittelemien energiapallojen välillä. Systeemi yksinkertaisesti toimii. Muiden sietäisi ottaa mallia.

Suurin uudistus on joka tapauksessa moninpeli. Se pudotettiin ensimmäisestä osasta jo varhaisessa vaiheessa korkeiden tuotantokulujen pelossa, mutta Runic Games laajentaa nyt sarjaansa myös verkkokarkeloiden suuntaan. Se onkin oivallinen lisäys, sillä yksinpelien paikoittainen verkkaisuus vaihtuu nopeasti ruuduntäydeltä vyöryviin vihollislaumoihin, tiukempaan haasteeseen ja huomattavasti parempaan loottiin. Loitsut roihuavat sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta kertaakaan en huomannut ruudunpäivityksen horjuvan tykityksen alla.

Saavutus on varmasti osittain myös tyylitellyn grafiikan ansiota, sillä Runic Games ei käytä pelissään viimeisimpiä visuaalisia jippoja tai valokuvantarkkoja tekstuureja. Jatko-osa näyttää joka tapauksessa paremmalta kuin edeltäjänsä ja kääntää tyylinsä täysimittaisesti edukseen. Aiempaa tuntuvasti suurempi maailma on mahdollistanut entistä monipuolisemmat kentät ja viholliset, mutta ennen kaikkea silkinsulava, värikäs kuvasuunnittelu on se, mikä tekee pelistä miellyttävän katsella. Lisäksi järjestelmävaatimukset on pystytty pitämään yllättävän alhaisina, vaikka näytöllä voi pyöriä jopa yli 30 örkkiä samanaikaisesti.

Musiikista vastaa jälleen Matt Uelmen. Säveltäjä antoi aikoinaan jo kahdelle ensimmäiselle Diablolle niiden unohtumattomat taustamusiikit ja käyttää jälleen kitaroita luodakseen elävän ilmapiirin Torchlight II:een. Musiikkia olisi kuitenkin voitu tuoda hieman voimakkaammin esiin, sillä taidokkaat sävelmät painuvat äänimaailmassa hieman liikaa taka-alalle. Näin peliin olisi saatettu saada vielä enemmän fiilistä kuin siinä nykyisellään on.

Toinen hieman toivomisen varaa jättävä seikka liittyy kykypuihin. Viimeaikaisista peleistä Borderlands 2 onnistui hienosti siinä, että kaikkien hahmoluokkien kykypuut poikkeavat toisistaan ja tarjoavat toinen toistaan mielenkiintoisempia kykyjä avattavaksi. Torchlight II:ssa alkupään kyvyt tuntuvat jostain syystä jännittävämmiltä ja hyödyllisemmiltä kuin loppupään kyvyt, mikä vie osan hahmonkehityksen viehätyksestä.

Yhdistettynä aiemmin mainittuun yksinpelin verkkaisuuteen peli voi tuntua soolopelaajalle paikoitellen hivenen laimealta, mutta tämä huoli pyyhkiytyy kavereiden kanssa pelatessa. Kokonaisuutta katsoessa Torchlight II:n ongelmat ovat verrattain minimaalisia, ja niitä vähentää myös se, että peliä tarjotaan äärimmäisen huokeaan parinkympin hintaan. Runic Games on onnistunut luomaan näköisensä pelin, jonka tasapainotus, tempo ja värikoodatut ryöstösaaliit tekevät siitä kuin Diablo II:n henkisen jatko-osan.