Resistance: Burning Skies

Resistance: Fall of Man oli yksi Playstation 3:n julkaisunimikkeistä ja esitteli pelaajille onnistuneesti synkän vaihtoehtoisen historian, jossa muukalaisrotu nimeltä Chimera on temponut ihmiskunnan pahasti maanrakoon. Resistance: Burning Skies sijoittuu vuoteen 1951, jolloin Euroopan vastarinta on luhistunut ja chimerat ovat hyökkäämässä Yhdysvaltoihin. Pelissä seurataan uuden päähenkilön, newyorkilaisen palomiehen, Tom Rileyn kamppailua perheensä pelastamiseksi järisyttävän Chimera-hyökkäyksen iskiessä kaupunkiin.

Resistance: Burning Skies on erittäin lineaarinen kokemus niin pelattavuutensa kuten myös juonensa suhteen. Kentät ovat ahtaita putkia, ja eteneminen edellyttää aina vihollisen aivotonta lahtaamista alue alueelta. Aivot puuttuvat myös vastustajilta, sillä tekoäly on ala-arvoista tasoa. Chimera-soltuilla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko juosta täysillä iholle tai sitten istua paikallaan asemassaan kuin tatti. Pahimmilleen sekoilu yltyy, kun muukalaiset menettävät näköyhteyden pelaajaan. Tällöin viholliset saattavat vain juoksennella edestakaisin kuin päättömät kanat. Pomotaistelut ovat kuitenkin kaikkein masentavimpia. Resistancet tunnetaan vaikuttavista pomokohtaamisistaan, mutta Burning Skiessä niitä on vain pari ja ne ovat äärimmäisen turhauttavia kokemuksia vuorotellen loppumattomien pikkuvihollisten, epäreilun kenttäsuunnittelun tai typerästi sijoitettujen tallennuspaikkojen takia.

Sarjan edellisestä osasta Resistance 3:sta on otettu käsittämätöntä takapakkia. Kerättävien energiapakkausten sijaan Burning Skies käyttää jälleen itsestään latautuvaa elinvoimaa. Haavoja parannellaan siis suojassa hetki kykkimällä, mitä saakin harrastaa taajaan, sillä viholliset tekevät vahinkoa todella kipeästi eikä Riley kestä kuin pari hassua osumaa. Ilmeisesti tätä kompensoimaan peliin on lisätty uusi suojautumismekaniikka, jonka avulla suojista voi kurkistaa ulos ampuakseen. Idea on ihan kiva, mutta käytännössä se toimii heikosti. Viholliset onnistuvat aina ampumaan suojan taakse ja päättömästi iholle juoksevat penteleet tekevät suojasta ampumisesta yleensä itsemurhahakuista.

Myös aseiden päivittely on mennyt metsään. Siinä missä Resistance 3:ssa aseet päivittyivät hauskasti niitä käyttämällä, tarvitaan siihen nyt maastosta kerättäviä sinisiä teknomaagisia kuutioita. Jokaisessa aseessa on kuusi lisäpäivityspaikkaa, joihin kuutiota voi asettaa, mutta vain kaksi voi olla päällä samaan aikaan. Mikä pahinta päivitysten tehoa ei edes huomaa, joten koko homma tuntuu typerältä ajanhukalta. Se on suuri häpeä, sillä aseissa riittäisi vaihtelua, vaikka ne kaikki ovatkin tuttuja sarjan veteraaneille.

Resistance: Burning Skiesin suurin myyntivaltti on PS Vitan tarjoama kahden analogitatin ohjaus. Siinä päästäänkin lähemmäksi kunnon FPS-kokemusta kuin käsikonsoleilla aikaisemmin. Ohjaustuntuma on herkkien tattien takia hiukan liukas, mutta toimii yleisesti ottaen hyvin. Se jää silti vielä kauas optimaalista muutaman typerän suunnitteluratkaisun takia. Ensimmäinen ongelma on juoksunappi, joka aktivoidaan joko ristiohjaimesta tai takakosketuspaneelista. Ristiohjain on huono valinta, sillä silloin liikettä ohjaava peukalo on nostettava pois tatilta. Takapaneeli on sen sijaan epätarkka ja aiheuttaa jatkuvasti turhautumista. Suurin ohjausongelma on kuitenkin kosketusnäytön hölmö käyttö. Aseiden sekundääriominaisuuksia käytetään yksinomaan siitä käsin, joten otetta joutuu koko ajan vaihtelemaan, että ruutua pääsee näpräämään. Ohjausta ei voi myöskään muokata yhtään omanlaisekseen.

Kun peli kärsii jo näin monista ongelmista, ei ulkoasulla oikeastaan ole enää sen kummempaa merkitystä. Grafiikka on yleisesti mukavaa, mutta hahmomallit ovat hämmästyttävän rumia ja näyttävät lähinnä Playstation 2 -peleistä revityiltä. Grafiikkabugeja tulee myös vastaan luvattoman paljon, ja pienten ärsyttävyyksien listaan voi lisätä myös sen, ettei välivideoita voi ohittaa.

Kahdeksan pelaajan moninpeli netin välityksellä tarjoaa tylsän yksinpelin oheen hieman lisäarvoa, mutta sen anti on kokonaisuudessaan liian kapea pitämään mielenkiintoa yllä paria tuntia pitempään. Pelimuotoja on vain kolme erilaista: Death match, Team death match sekä zombityylinen Survival. Kaikki ottelut pelataan automaattisessa match making -tilassa, joten privaattipelit eivät ole mahdollisia. Uusia yllätyksiä on turha odottaa, koska kaikki aseet, päivitykset ja hahmoskinit on repäisty suoraan yksinpelistä.

Playstation 3:n Resistance-peleistä poiketen Resistance: Burning Skies ei ole Insomniac Gamesin (Ratchet & Clank, Spyro) käsialaa, vaan vastuu on luovutettu tuntemattomammalle Ninilistic Softwarelle (Playstation Move Heroes, Conan). Ikävä kyllä nämä Nihilististen ohjelmistojen veikot ovat epäonnistuneet yrityksessään jäljitellä Insomniacin laatulinjaa ja Burning Skies on tuskallinen pettymys. Siinä missä esimerkiksi Uncharted: Golden Abyss onnistui paljolti tavoittamaan kotikonsolipelien riemun, ei Burning Skies yllä lähellekään. Peli tuntuu pahimmillaan löysältä edellisen konsolisukupolven räiskinnältä. Vaikka tämä ei tee siitä täydellistä pommia, ei sitä voi missään tapauksessa suositellakaan.