Vuoden 2021 kolme parasta peliä, Joel Huttunen

Vuosi 2021 ei ollut se paljon odotettu paluu normaaliin, kuten ehdittiin jo koronapandemian alkutaipaleella toivoa. Maailmanlaajuisen sirupulan ja viruksen aaltoilun keskelle viihdettä ja lohtua toivat kuitenkin monet oivat pelit sekä uusi konsolisukupolvi sen saatavuushaasteista huolimatta.

On ollut mukava huomata varsinkin tässä vuoden toisella puoliskolla kuinka Microsoft on vihdoin saanut ihan uutta otetta pelibisneksestä Xboxeillaan ja Game Passillaan nousten haastamaan Sonya pitkästä aikaa ihan tosissaan. Nintendon Switch-kirjasto laajeni puolestaan useammallakin laatuteoksella, joista yksi tälläkin listalla nähdään.

Tarjontaa erilaiseen digitaaliseen eskapismiin siis piisaa, mutta mitkä kolme jäivätkään erityisesti mieleeni?

3. No More Heroes 3 (Nintendo Switch)

Gamereactorin arvion voi lukea täältä.

Alkuun lienee kiistatonta sanoa, että No More Heroes 3 on hyvin tekijänsä Goichi Sudan näköinen peli. Se on levoton, outo, lapsellinen ja aivan pirun hauska. Sankari Travis Touchdown on nyt hieman vanhempi, mutta iän tuoma kokemus ei ole suuremmin miehen särmää tylsyttänyt, päinvastoin. Läppä lentää siinä missä ylilyödyt verisuihkutkin.

Pähkinänkuoressa uusin No More Heroes on tarina ulkoavaruuden valloittajista, jotka sotkevat Traviksen arjen pahemman kerran. Pian käy ilmi, ettei rauha ole vaihtoehto ja että jokainen ulkoavaruuden adjutantti isoa pääpahaa myöten pitää laittaa lihoiksi Touchdownin sädemiekan terällä.

Suoraviivaista lähtökohtaa maustetaan paikoin todella abstraktilla kerronnalla, joka harhailee kaikkialla Takashi Miiken elokuva-arvosteluista monokromaattisiin tekstiseikkailukohtauksiin asti. Yhtenäisyys tai loogisuus ovat virkistävän vieraita käsitteitä maailmassa, jossa sankarin kissa toimii useimmiten järjen ja logiikan äänenä.

Pelimaailma on sen verran karu, että vaikka se onkin suhteellisen vapaasti tutkittavissa, olisi melkein mukavampi siirtyä tarinatehtävästä toiseen ilman pakotettua kruisailua pitkin tyhjiä katuja. Tämä voidaan tosin Sudan tapauksessa ottaa metatason kritiikkinä avoimen pelimaailman jatkuvaa pakkosyöttöä vastaan. Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä Suda 51 ja Grasshopper seuraavaksi keksivätkään!

2. The Ascent (PC)

Gamereactorin arvion voi lukea täältä.

Olen ollut Cyberpunk-mies siitä asti, kun isäni vuokrasi minulle vahingossa Ghost in the Shell -animen sitä lastenohjelmaksi luullen. Viime vuoden Cyberpunk 2077 oli pettymys, jonka jätin kesken bugipäivityksiä sekä seuraavan konsolisukupolven suurempaa päivitystä odottaen. Tämä odotus jatkuu edelleen, mutta loppukesästä Cyberpunk-kuumetta hellittämään saapui ruotsalaisen Neon Giant -studion isometrinen The Ascent -räiskintä.

Suhteellisen pienin ennakkofanfaarein mainostettu teos tempaa mukaansa alusta asti ja tarjoaa tajuttoman viihdyttävän annoksen Cyberpunk-estetiikkaa, scifi-toimintaa sekä uuden sukupolven graafista loistoa pitkin sateenpiiskaamia futuristisia kävelykatuja.

The Ascentia kuvaillessa yksi asia nousee kuitenkin ylitse muiden, ja se asia on tunnelma. Veles-planeetan kuhiseva siirtokunta sykähdyttää aina sen ruosteisesta ytimestään ylätasojen korporaatioiden hermeettisen kliinisiin päämajoihin asti. Nostan kuvaannollista hattuani Neon Giantin 12-henkiselle tiimille, joka näyttää CD Projekt Redille kaapin paikan.

1. Resident Evil Village (Playstation 5)

Gamereactorin arvion voi lukea täältä.

Capcomin kauhupelilegendan jo kahdeksas tuleminen ottaa pari askelta poispäin sarjan seitsemännen osan maltillisesta ja suhteellisen intiimistäkin selviytymiskauhusta kohti huomattavasti toiminnallisempaa kansainvälistä spektaakkelia. Mihinkään Michael Bay -fantasiaan Resident Evil 6:n tapaan ei silti onneksi eksytä, vaan kokonaisuus on sangen hyvässä tasapainossa ja läpeensä viihdyttävä jatko koko pelisarjan uudistaneelle edeltäjälleen.

Village on pohimmiltaan kuin hurmeinen vuoristorata-ajelu, joka on täynnä äkkivääriä kaarteita sekä yllätyksiä. Se tempaa mukaansa aina verkkaisen alun hiippailusta loppupelin konetulitaisteluihin asti. Rytmitys on mestaruusluokkaa, ja toistoa ei tarvitse liikoja kirota.

Ethan Wintersin kujanjuoksu kaapatun perheensä perässä Itä-Euroopassa on ehdottomasti Resident Evil -nimen veroinen seikkailu ja nähdäänpä matkan varrella mielestäni yksi parhaista puhtaista kauhuskenaarioista pelisarjan historiassa, eli kuumottava Benevientojen kartano. Bravo!