Ykkösosan tapahtumapaikat vaihtelivat Afganistanin vuorilta lentotukialukselle ja toimistorakennukseen, mutta Army of Two: The 40th Day tapahtuu kokonaisuudessaan Shanghaissa. Tuhoutuneessa kaupungissa luoviminen onkin erittäin oleellinen osa viehätystä. Henkitoreissaan viruva kaupunki kouristelee jatkuvasti, ja kaksikon on varottava niin sortuvia rakennuksia kuin kohti ampuvia konniakin. Vaikka asetelmasta puristetaankin kaikki irti, kentät eivät voi välttyä lievältä toiston maulta.
Army of Two: The 40th Day pyörii yhteistyön ympärillä. Koko peli on rakennettu kaverin kanssa pelaamista silmälläpitäen, ja mikä parasta, kaverin kanssa voi edelleen pelata samalla sohvalla, jaetulla ruudulla. Yhteistyön tärkeys näkyy aina kenttäsuunnittelua ja tietynlaisen taisteluroolin ottamista myöten. Yksi ykkösosasta säilyneistä kikoista on aggro, eli vihollisen vihan vetäminen itseensä. Aggroa kasvatetaan räimimällä suojatulta surutta konnia kohti, ja kun kelmit kiinnittävät huomionsa pelaajaan, voi kaveri rauhassa kipittää pistämään pari hyvin tähdättyä sarjaa suoraan pahisten kylkeen. Jotta tiimityö tuottaisi tehokkainta hedelmää, aggroa itseensä vetävä sankari voi merkitä kaverilleen kenet niitataan ensimmäisenä. Jos paikat alkavat käydä liian kuumaksi, voi pelaaja aina luovuttaa ja polvistua, jolloin kaikki aggro kohdistuu automaattisesti kaveriin. Tällä välttyy äkkikuolemalta, mutta toverin on paras olla hyvissä asemissa ja hampaisiin asti aseistautunut. Kaksinpeli on ehdottomasti parhaimmillaan Army of Two: The 40th Dayn loistavissa pomotaisteluissa. Elmot vaativat tiukkaa tiimityötä ja ennen kaikkea aggron hallintaa.
Siinä missä Army of Two oli monilla tapaa Gears of Warin kevyempi versio, EA yritti puhaltaa Salemiin ja Riosiin eloa selkeästi erilaisilla persoonallisuuksilla. Koska molempien hahmojen pelimekaniikka ja asevalikoima oli kuitenkin tismalleen sama, eikä ulkonäössäkään ollut suuria eroja, hahmot jäivät kaksiulotteisiksi suunkauttahengittäjiksi. Army of Two: The 40th Day petraa tilannetta pistämällä parivaljakon riisumaan pelottavat panssarinaamionsa aina tilaisuuden tullen, sekä korostamalla persoonallisuuksien eroja runsaalla dialogilla. Vaikka puhetta lopulta onkin vähemmän kuin ensimmäisessä osassa, teksti on uskottavampaa, paremmin kirjoitettua ja ennen kaikkea rytmitetty oikein.
Pelistä löytyy loppujen lopuksi hyvin vähän erilaisia aseita, mutta se ei kuitenkaan haittaa. Jokaisella aseella on oma tyylinsä, ja alkumetreiltä mukaan tarttuneen torrakon tuntuma voi olla juuri se, mitä haluaakin koko pelin ajan käyttää. Tällainen ilmiö on harvinaista, ja kanuunoiden muokkausmahdollisuudet vain korostavat pienen asemäärän hyviä puolia. Tussareita voi nimittäin kustomoida mielensä mukaan aina lippaita, piippuja ja väritystä myöten. Haluatko kultasiloitellun rynnäkköhaulikon tai räikeän leikkisästi värjätyn kiikarikiväärin? Onnistuu. Haluatko pistimen sijasta pultata piipun alle ruuvimeisselin rujompaa jälkeä tekemään? Onnistuu. Rynsestereitä voi myös rassata vaikka kesken kiireisen keikan. Se ei ehkä ole ihan loogista, mutta pelattavuuden ja hauskanpidon kannalta selkeästi oikea veto.
Kaikki ei ole kuitenkaan puhdasta riemua. Virtaviivaistettu pelattavuus pyrkii helppoa hupia kohti. Tästä kielii ohjailtavuuden yksinkertaistaminen, kuten automatisoidussa suojan hakemisessa. Aina ei peli kuitenkaan hoksaa mitä pelaaja haluaa tehdä, jolloin vaikkapa oviaukosta ampumisen sijaan hahmo jää karmien väliin pällistelemään, tarjoten terroristeille oivan maalitaulun. Kenttäsuunnittelu myös jakaa sankarit välillä turhan kauaksi toisistaan, jolloin kaverin jeesaaminen käy hankalaksi.
Pelaajien moraaliset valinnat vaikuttavat tarinan etenemiseen, mutta ne vaikuttavat pelimekaniikkaan myös suoraan. Hyvien puolella toimiva palkkasoturi hoksaa tekojensa siivoavan asekaupat vartijoista, jolloin pyssyjen hankkiminen on helpompaa. Väkivaltaa täynnä oleva toimintatekele äityy kuitenkin paasaamaan moraalivalinnoista, mikä on vähintäänkin outoa kun huomioi, miten peli muuten idoliseeraa kovaksikeitettyjä päähenkilöitään. Jos esimerkiksi panttivankeja ottaneen terroristin lahtaakin surutta ja nätisti, kuten kunnon palkkasotilas varmasti tekisi, jää pelaaja vaille tiettyjä bonusesineitä. Army of Two: The 40th Day siis antaa pelaajan tehdä omat valintansa, mutta rankaisee jos valinta on väärä. Panttivankitilanteita on muutenkin liikaa ja ne istuvat peliin huonosti.
Ja auta armias, jos yrität pelata peliä yksin. Tekoäly ei ole lähelläkään niin pätevä kuin sen tällaisessa pelissä pitäisi olla. Viholliset tyytyvät nököttämään omissa suojissaan ja räiskimään sieltä, eli mistään sivustaankoukkaamisista tai muusta taktiikan omaisistakaan tempuista on ihan turha haaveilla. Tämä pätee ikävä kyllä myös virtuaaliseen kuomaan, joka ei koskaan hyödynnä aggroa puoleen eikä toiseen, muusta kikkailusta puhumattakaan. Kerran keinokumppani jopa kieltäytyi tönäisemästä tiellä olevaa estettä sivuun, jolloin pelissä eteneminen tyssäsi siihen. Voi, kun tekoälyä voisi vähän kirittää annoksella ysimillistä persuuksille...
Army of Two: The 40th Day tarjoaa yksinpelikampanjan lisäksi myös hiotun moninpelikokemuksen. Pelityyppejä on neljä, joista alati säännöiltään vaihtuva Warzone osoittautui hauskimmaksi. Sotatantereella täytyy välillä metsästää ja eliminoida tekoälyn ohjaama kohde, välillä puolustaa jotain aluetta, ja niinpoispäin. Vaihtelu pitää pelimuodon hauskana kerrasta toiseen.
Vaikka Army of Two: The 40th Day näyttää edeltäjäänsä paljon paremmalta, kyseessä ei ole mitenkään viehättävä peli. Tekstuurit ovat rosoisia, kamera ei ole aina kykeneväinen tavoiteltuun yhteistyöhön, ja koska koko peli sijoittuu Shanghaihin, maisemiin ehtii kyllästyä pelin loppuun mennessä. Onneksi monet pelin efekteistä ovat hienoja, ja etenkin äänimaailma kerää pisteet kotiin. Aseiden papatuksessa on ryhdikkyyttä, kaupunkia ravistelevat räjähdykset tuntuvat selkäpiissä asti ja ääninäyttelijät hoitavat hommansa kunnialla.
Pidin Army of Twosta paljon. Vaikka se oli karkea, välillä kömpelö ja selkeästi hiomaton, moiset särmät sopivat päähenkilöiden ja tarinan tyyliin. Army of Two: The 40th Day lisää soppaan paljon uusia mausteita ja onnistuu tekemään Salemista ja Riosista oikeita henkilöitä. Jotkin ideat, kuten moraalikompassi, olisivat kuitenkin saaneet jäädä suunnittelupöydälle. Pienistä marinoista huolimatta Army of Two ei ole enää halpa Gears of War -kopio, vaan tyylikäs rock 'n roll -tulkinta yhteistyöskentelyn iloista.