Arcane (Netflix), 2. kausi (Act 1 ja 2) on aivan mahtava

On helppoa unohtaa, miten onnekkaita olemmekaan Arcanen kanssa. Projekti sai alkunsa silloin, kun videopelien sovittaminen televisioon ja elokuviin oli vielä paha juttu, ja tuo paha juttu osoittautui usein todeksi lukemattomien huonojen sovituksien voimin. Mutta ei, Arcanessa Netflix ja Riot Games yhdistivät ja tuottivat jotain, mikä tuntui melkein mahdottomalta. He onnistuivat monipuolisen ja laajan League of Legendsin maailman lukemattomien henkilöhahmojen suhteen luomaan monipuolisen, tunteikkaan ja monimutkaisen tarinan rakkaudesta ja menetyksestä, rikkaista ja köyhistä, hyvästä ja pahasta, ja silti esittämään kaiken tavalla, josta jopa kovimmat fanit ja vihreimmät uudet tulokkaat voivat nauttia yhdessä. Arcanen ensimmäinen kausi oli melkein mestariteos monestakin syystä, ja siksi olen ollut innokas katsomaan toista kautta ollen samalla myös skeptinen.

Saman laadun ylläpito myös Arcanen toisella kaudella on tehtävä, jossa harva projekti on onnistunut, on sitten kyse videopelisovituksesta eli ei. Siis, onko toinen kausi Arcanen maineen veroinen? Lyhyesti sanottuna... on. Tai ainakin se on sitä toistaiseksi. Tällä hetkellä olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Actia, ja se kolmas lopullinen ja kunnianhimoinen Act on vielä yksi iso mysteeri. Näin ollen tässä arviossa on yksi iso reunahuomautus: voiko Riot onnistua sitomaan tarinan pakettiin näppärästi kolmessa jäljellä olevassa jaksossa? Vastaus saadaan muutaman viikon kuluttua, kun Act 3 saadaan katsottavaksi marraskuun lopulla, mutta Act 1:n ja 2:n osalta asiat ovat kunnossa.

Ensinnäkin Arcanen toinen kausi alkaa siitä, mihin ensimmäinen kausi päättyi, jossa Jinx päättää laittaa ranttaliksi tapaamisessa Piltoverin eliitin kanssa. Näin ollen Poltoverin ja Zaunin välit ovat hauraammat kuin koskaan, ja taannoin tapahtuneen nokkelan Noxian sotalordin Ambessan saapuminen mukaan kuvioon vain lisää liekkejä. Vi ja Jinx eivät ole koskaan olleet niin etäisiä, alamaailma ei ole koskaan ollut niin ilman johtajaa, Heimerdingerin epäilykset Hextechiä kohtaan eivät koskaan ole olleet niin vahvat, ja kaikki tämä tarkoittaa, että tarinan päähenkilöt kohtaavat suuria ongelmia.

Huolena saattaa olla, että Arcane paneutuu teemoihin liian vauhdikkaasti, jotta toisen kauden loppuun päästään riittävän nopeasti. Ilokseni voin kuitenkin sanoa, että rytmitys on edelleen ohjelman parhaita puolia. Act 1 alkaa tohinalla, kun ruudulle vyörytetään toimintaa ja suuresti merkityksellisiä tapahtumia, ja samalla tasapainoillaan sen kanssa, että tarpeellinen hahmonkehitys pääsee kukoistamaan, ja näin saadaan enemmän eloa ja energiaa jo valmiiksi kieroutuneeseen ja masentavaan maailmaan. Act 2 osoittaa edelleen Arcanen mahtavuuden juuri tässä, sillä vaikka avausjaksot ovat melkein liian tasaisia, se tarkoittaa, että päätös iskee kuin pikajuna jättäen katsojan sanattomaksi ja kyyneleiseksi. Kyky herättää tunteita erottuu, eikä koskaan mene ohi maalistaan.

Näissä jaksoissa Arcane onnistuu myös kansanomaistamaan niitä naurettavimpia tai hulluimpia henkilöhahmojaan niin, että katsoja kokee saavansa yhteyden heihin. He pystyvät voittamaan Jinxin laskun hulluuteen esittelemällä odottamattoman uuden henkilöhahmon, joka tekee tästä jo valmiiksi suositusta hahmosta oikein sarjan tähden, enemmän siis mitä Vi voi ollakaan. Kuitenkaan Hailee Steinfeldin Vi ei petä millään tavalla. On vain niin, että Ella Purnell on niin paljon parempi Jinxinä tällä kaudella.

Joten kyllä, tarinallinen rakenne, käsikirjoitus ja dialogi, suoritukset ja rytmitys ovat kaikki mahtavia. Koskaan ei halua pitää taukoa sarjaa katsoessaan, vaan sitä haluaa katsella kaikki tarjolla olevat jaksot putkeen, koska kaikki on vain niin vetoavaa heti alusta alkaen loppuun saakka. Ja minusta yksi syy tähän on piirroselokuvamainen animaatiotekniikka, joka ei ole animen kaltainen, jollaista on nähty Dragon's Dogmassa, Tekken: Bloodlinesissa ja jopa Tomb Raider: The Legend of Lara Croftissa. Arcanen toisella kaudella taiteellinen tyyli sopii yhteen vivahteikkaiden värien ja mahtavien lavasteiden kanssa luoden niin mahtavat ympäristöt ja tilanteet, että ohjelman voi pysäyttää lukemattomia kertoja ottaakseen kuvan oman tietokoneen taustakuvaksi. Lisäksi uusi animaatiotekniikka pitää katsojan varpaillaan, sillä mukana on tunteita herättäviä vesivärimäisiä kuvakattauksia. Tämä kaikki on virkistävää ja kaunista tuntuen ihan omaltaan.

Arcanen kertakaikkisen mahtavassa haarniskassa on säröjä, sillä kun koko ajan esitellään uusia henkilöhahmoja ja tarinalinjoja, on painon lisääntyminen havaittavissa. Se vaatii veronsa, ja jotkut sivupolut jäävät pienelle huomiolle tai unohtuvat kokonaan. Tästä syystä minulla on lievä huoli siitä, miten jäljellä olevat kolme jaksoa onnistuvat: ovatko ne samaa laatua, ja saatetaanko tarina onnistuneesti loppuun. Toivon todellakin, että sama laatutaso säilyy kautta linjan. Jos niin käy, on Arcane ehdottomasti se upein videopelisovitus kautta aikain, ja myös yksi vahva ehdokas parhaaksi TV-sarjaksi koskaan.