Muutaman vuoden takainen elokuva The Conjuring eli suomeksi Kirottu väitti pohjaavansa Ed ja Lorraine Warrenin tutkimuksiin paranormaaleista ilmiöistä. Jatko-osa Annabelle ammentaa tarinansa tästä samasta lähteestä. Lopputulos muistuttaa halpaa kopiota 1980-luvulla alkaneesta kauhuelokuvasarjasta Child's Play.
Nuori pariskunta ostaa uuden asunnon ja hankkii sisustukseen muun muassa suurikokoisen nuken nimeltä Annabelle. Nukkeen liittyy kauheita asioita ja kohta ollaan sorkkajalkakulttien äärellä. Nukke itsessään ei tee pahuuksia, mutta saa ihmiset jotenkin telepaattisesti manipuloimalla taipumaan tahtoonsa. Itse vanha vihtahousukin vilahtelee pimeydessä aika ajoin. Lopulta kaikki on taas hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan.
Annabellen tarina noudattaa oppikirjamaisesti kaikkia kauhuelokuvien kliseitä. Painopisteenä on selvästi ollut ajatus, että pelottavaa on se, mitä ei näytetä. Ongelmana vain on, ettei se piilotettukaan juttu ole kiinnostava. Tilannetta pahentavat mateleva tarinankuljetus, laiska leikkaus ja täysin mitäänsanomattomat henkilöhahmot. Pitkien otosten tarkoituksena on ollut luoda sitä kuuluisaa siellä olemisen tuntua, mutta samalla tästä on seurannut jännitteen väheneminen. Henkilöt noudattavat koko muun tarinan lailla vahvasti perinteitä: on omaa sekoamistaan pelkäävä äiti, liikaa töissä oleva aviomies, omaperäinen pappi ja meedion kykyjä käyttävä vanha nainen.
Jotkut kauhuelokuvat kehittyvät hitaasti, ja vasta niiden loppuratkaisu avaa jutun juonen katsojalle. Niinpä ne tarjoavat vasta aivan lopussa tyydyttävän tunteen katsomiskokemukseen. Annabellessä näin ei tapahdu, sillä meno on loppuun asti juuri niin löysää ja mielenkiinnotonta kuin avauskohtaus antaa ymmärtää. Tekijät ovat kovasti yrittäneet luoda kieltämättä pelottavan näköiselle Annabelle-nukelle omaa persoonallisuutta, mutta siinä ei edistytä lainkaan. Tekijöillä on ehkä ollut mielessään selvä kuva nuken tärkeydestä kokonaisuudelle, mutta he eivät siitä huolimatta ole onnistuneet tuomaan sitä elokuvan keinoin esille.
Lisämateriaaleina on kourallinen viiden minuutin pätkiä, joissa leffan eri puolia käydään läpi. Valitettavasti bonuspätkät ovat yhtä tylsiä kuin koko muukin kattaus. Annabellen tuotantoarvot ovat kaikin puolin kohdallaan eikä toteutuksessa ole paperilla tarkasteltuna mitään vikaa. Harmi vain ettei leffassa ole myöskään mitään omaperäistä tai kiinnostavaa.