Anna Karenina

Kirjailija Leo Tolstoin klassikko Anna Karenina on filmattu lukuisia kertoja. Universaaleja teemoja käsittelevä teos ei kuitenkaan vanhene, minkä vuoksi teksti onnistuu puhuttelemaan aina seuraavaakin sukupolvea. On jälleen uuden filmatisoinnin aika kielletystä venäläisestä rakkaudesta. Lopputulos vetoaa varmasti tunteikkaisiin katsojiin, mutta jättää samalla muut kylmiksi.

Elokuva on suuren budjetin spektaakkeli, mutta onhan kirjakin järkälemäisen kokoinen. Siksi on hieman yllättävää, että itse ydintarina on hyvinkin nopeasti kerrottu. Elokuvantekijöiltä on varmasti jäänyt huima määrä romaanin aineistosta käyttämättä, mutta kirjaa lukematta en osaa sanoa, miten merkittäviä tehdyt poistot ovat.

Aristokraatti Anna Karenina (Keira Knightley) kuuluu 1800-luvun lopun Venäjän etuoikeutettuun eliittiin. Hän on naimisissa ministeri Kareninin kanssa (Jude Law), mutta rakastuukin nuoreen ratsuväenupseeriin, kreivi Vronskiin (Aaron Taylor-Johnson). Tällainen kuvio ei tietenkään pääty hyvin, mutta rakastumisen ja loppuratkaisun väliin mahtuu runsaasti voimakasta musiikkia ja tunteisiin vetoavaa dialogia.

Esitystapa on lähes musikaalimainen. Musiikki myötäilee toimintaa ja pyrkii selvästi välittämään kuvassa olevan henkilöhahmon tunnetilaa. Yleensä tässä onnistutaan, mutta ei aina. Orkesterin pauhaamista kiintoisampaa on kuitenkin, että varsinkin alussa kohtauksesta toiseen siirrytään kuin teatterin lavalla kulissienvaihtoineen kaikkineen. Tämä tarkoittaa käytännössä pitkiä yhtäjaksoisia otoksia, jotka ovat vaikuttavia. Rainan loppupuolella tästä kuitenkin luovutaan, joten liekö sitten ollut liian työläs kuvaustapa pidemmän päälle.

Kulissien lisäksi tunnustusta on annettava pukuloistolle, josta elokuva Oscarinkin pokkasi. Yleensä pidän enemmän vähäpukeisista naisista, mutta viimeisen päälle näyttäviin iltapukuihin laitetut tanssineidot onnistuivat silti tekemään vaikutuksen. Miesten asut puolestaan ovat selvästi hillitympiä, mutta niissäkään ei tingitä väriloistossa.

Lisämateriaalit ovat pettymys. Mukana on joukko syystäkin poistettuja kohtauksia, joiden sisällyttäminen elokuvaan olisi vain muuttanut sen rytmitystä ja vienyt katsojan huomiota pois pääasiasta. Muut lisäpätkät ovat lyhyitä katsauksia leffan tekemiseen ilman sen ihmeellisempää syvyyttä. Tällainen aihe moneen kertaan filmatusta maailmankirjallisuuden klassikosta olisi antanut mahdollisuuden vaikka millaisiin dokumentteihin, mutta näin ei ole tehty.

Itseäni häiritsee kokonaisuudessa se, miten helpon oloisesti päähenkilöt ovat valmiita uhraamaan etuoikeutetun elämänsä maansa eliitissä kielletyn intohimon vuoksi. Mutta ehkä tarinan opetuksena on juuri se, että rakkaus sekoittaa aatelisenkin pään. Alkuperäisteoksen lukeneet saavat ehkä elokuvasta enemmän irti, mutta meille muille ei katsomiskokemuksesta paljoa käteen jää.