Alpha

Hyvin harvoin mikään elokuva onnistuu karkottamaan katsojan mielenkiinnon ensimmäisen kahden minuutin aikana niin täydellisesti, ettei se onnistu vaikutelmaa muuksi muuttamaan enää lainkaan. Esihistorialliseen aikaan sijoittuva draama Alpha tekee juuri näin, koska se on ensiruudustaan loppuun saakka yhtä muovisen näköinen ja teennäisen oloisesti näytelty. Koen jatkuvasti katsojana seuraavani studiossa tehtyjä kohtauksia; missään nimessä elokuva ei välitä vaikutelmaa siitä, että tapahtumat olisivat aidonoloisia.

Jääkaudenaikaisen ihmisheimon päällikön pojassa on humanistin vikaa. Metsästys ei oikein kiinnosta, eikä kovuus ja väkivaltaisuus muutenkaan. Yhdellä metsästysretkellä poika joutuu biisonin riepottelemaksi, ja muu heimo olettaa pojan kuolleen. Vallanperijä kuitenkin virkoaa, ja kohtaa niin ikään laumastaan ajetun suden. Aikaa myöten kaksikon välille muodostuu side, ja poika löytää takaisin perille heimonsa luokse osoittaen näin isälleen, että osaa olla myös tarpeen vaatiessa kova ja kestävä. Sen pituinen se.

Ainoa hieman uskottavuutta lisäävä seikka on, että kautta koko elokuvan ihmiset puhuvat omaa tuntematonta kieltään, jossa tuntuu olevan järkeäkin rakenteidensa puolesta. Muuten, kuten jo mainitsin, niin puvustus, maskeeraus, lavasteet (jos niitä edes on) näyttävät epäaidoilta ja muovisilta. Kaiken kruunaa innoton näyttelijäntyö, jonka voisi luulla kuuluvan amatöörien kesäteatteriesitykseen.

Kiitosta on annettava leikkaajalle ja ohjaajalle, sillä tarina kerrotaan johdonmukaisesti ja hyvällä tempolla alusta loppuun. Yksinkertaisuuden vuoksi ruutua ei tarvitse kaiken aikaa edes katsella, vaan välillä voi käydä jääkaapillakin putoamatta tapahtumissa kärryiltä.

Lisämateriaaleina on kourallinen lyhyitä pätkiä elokuvan tekemiseen. Mitään erityisen mieleen jäävää ei ole luvassa. Toisin sanoen yleinen innottomuus on kulkeutunut jopa lisämateriaaleihin asti.

Alpha on ihan kohtuullinen esihistorialliseen aikaan sijoitettu tarina, mutta toteutus on kaikin puoli innoton ja paikoin jopa alamittainen.