Alice: Madness Returns

Nyt myös pelin maailmassa on vierähtänyt kymmenisen vuotta, ja Alice on muuttanut asumaan viktoriaaniseen Lontooseen, psykiatrin hoteisiin. Hän on alkanut epäilemään ettei tulipalo ollutkaan täysi vahinko, eikä arpinen mieli kestä moista painetta. Pian kymmenen vuotta vaihtelevaa tasapainoisuutta jääkin taakse, kun Alice pakenee syyllisyyttään takaisin Ihmemaahan joka on sekin nähnyt parempia päiviä.

Siinä missä ensimmäinen Alice kärsi pelattavuusongelmista jotka pakkasivat tulemaan tarinan tielle, on jatko-osan käyttöliittymä onneksi hiotumpaa lajia. Pientä kömpelyyttä on silti nähtävissä ja Alice jää ajoittain kiinni huomaamattoman mataliin kynnyksiin maastossa.

Vaikka American McGee (joka todellakin on herran oikea nimi) on poistunut pelin tittelistä, on hän edelleen puikoissa Shanghaista käsin Spicy Horse -studionsa kera. Siksipä myös Ihmemaa on säilyttänyt kipeän ulkoasunsa, ja nälkiintynyt Irvikissa on puolestaan tutulla tapaa häiritsevää matkaseuraa.

Maisemat pelissä ovat oivallisia, mutta hahmoanimaatiossa puolestaan kompuroidaan varjoefektien merkeissä. Hyppivät ja nykivät varjolaikut näkyvät etenkin Alicen kalpealla hipiällä, eivätkä esimerkiksi tämän hiuksetkaan aina näytä modernin konsolisukupolven tuotteelta. Toiminnan tiimellyksessä nämä kauneusvirheet jäävät tosin enimmäkseen huomaamatta.

Rakenteellisesti kyseessä on lineaarinen, kepeää ongelmanratkaisua sisältävä tasohyppelyseikkailu, jossa liikutaan viktoriaanisen todellisuuden ja Ihmemaan välillä. Molemmat näistä ovat tosin melkoisen fantastisia kaikessa rujoudessaan. Peliin on ripoteltu myös pieniä välietappeja joissa 3D-tilasta luovutaan hetkeksi kokonaan toisenlaisten pelimuotojen eduksi.

Tärkeänä osana pelin mekaniikkaa on Alicen kutistuessa paljastuva toinen todellisuuden taso, jossa piileskelee sangen tarpeellisia uusia reittivalintoja jotka muuten jäisivät näkemättä. Tämä onkin ollut nokkela idea pelin kehittelijöiltä joka yhdistää bonusjahdin luontevaksi osaksi muuta pelikokonaisuutta.

Alice: Madness Returnsissä myös piestään, ja vihollisia vaiennetaan teuraspuukon lisäksi omintakeisilla aseilla kuten pippurimyllyllä, keppihevosella ja teepannulla. Kun näihin vielä lyödään lisätasoja kentistä löytyvillä irtohampailla tulee tytöstä melkoinen tappokone joka ajoittain tuo jopa God of Warin mieleen. Pelkkä silmitön hakkaaminen ei silti toimi, vaan taisteluja värittää kivi-paperi-sakset -malli, jossa vihollisten heikkoudet tulee pitää mielessä jos mielii olla voittoisa.

Tasohyppelyssä ollaan kallistuttu paremman pelattavuuden puolelle. Kulku on paljon ensimmäistä peliä selkeämpää, eikä pelaajaa turhauteta turhanpäiten. Tällä en tarkoita että peli olisi läpijuostava maisemakatselmus, koska haastetta kyllä löytyy jos sellainen käy laatuun. Millintarkat hypyt on vain jätetty tällä kertaa vähemmälle.

Alice: Madness Returns tarjoaakin pelattavaa koko rahan edestä, ja sen synkänkipeät näkymät pieksevät 6-1 ne geneeriset maisemat joita monissa nykypeleissä joutuu tuijottelemaan. Hyvä tunnelma auttaa jättämään pienet tekniset ongelmat omaan arvoonsa ja Ihmemaa vie varmasti tyylisuunnan ystävät mennessään.