50/50

Jonathan Levinen ura ohjaajana on pyrkinyt nousuun jo pariinkin otteeseen, mutta vasta 50/50:n tiimoilta se on pamahtanut suoraan pilviin, leffa on nimittäin tullut listatuksi yhtenä vuoden 2011 parhaista elokuvista useiden täysin kunniallisten kriitikkojen toimesta. Itse en menisi aivan näin pitkälle.

50/50 kertoo Adamista, 27-vuotiaasta journalistista joka saa kuulla olevansa harvinaisen ja mahdollisesti tappavan syöpäkasvaimen omistaja. Mahikset ovat elokuvan nimen mukaisesti fifti-fifti. Adamin tukena ovat tyttöystävä joka ei halua edes tulla sairaalaan sisälle, perhe jossa äiti on dramatisoiva kontrollifriikki ja isä Alzheimer-potilas, sekä paras kaveri joka on Seth Rogen. Adamilla ei siis mene kovinkaan lujaa.

Näistä vastoinkäymisistä huolimatta Adam on elokuvan tyyni keskipiste. Siinä missä äiti hössöttää ja tuttavat eivät tiedä miten päin olla, Adam on turta. Matto on vedetty perinpohjaisesti jalkojen alta eikä tämä voi oikeastaan kuin elää päivän kerrallaan ja katsoa mitä tapahtuu.

Tällainen päähenkilö on aina hieman haastava tapaus elokuvassa. Adam liukuu kohtauksesta toiseen miltei kaikkien sivuosien ollessa huomattavasti tätä räväkämpiä. Erityisesti Anjelica Huston valloittaa ruudun Adamin äitinä, mutta tekee sen kuten kolmannen sukupolven Oscar-voittajalta voisi odottaakin.

Elokuvan ongelmaksi nousee minulle Seth Rogen, joka sielunveljensä Jack Blackin tapaan osaa vain yhden hahmon, itsensä. Tämän esittämän Kylen ystävyyssuhde Adamiin vaikuttaa ajoittain tyystin selittämättömältä, sillä siinä missä Adam on fiksu ja hyvätapainen kaveri, on Kyle avoimen karkea, vaihtelevasti naisvihamielinen, henkisesti keskenkasvuinen mieslapsi, taas. Onneksi elokuvassa on Rogenia tasapainottamassa muitakin sivuhahmoja, eikä tämän kontribuutio onnistu täysin puskemaan leffaa raiteiltaan.

50/50 on harvinaisen rehellinen syöpäkuvaus. Siinä ei pyöriskellä syövän fyysisissä oireissa, koska näitä voi katsella joka viikko vapaavalintaisessa lääkärisarjassa televisiosta. Sen sijaan elokuvassa keskitytään Adamin henkiseen matkaan diagnoosista leikkaukseen, ja siihen kuinka tämä vaikuttaa hänen lähipiiriinsä. Vaikka kyseessä onkin draamakomedia, ovat siinä käydyt keskustelut uskottavampia kuin monissa vakavahenkisemmissä rainoissa. Osasyynä tähän voi olla, että elokuva pohjautuu osittain kirjoittajansa omaan syöpäkokemukseen.

Vaikken itse täysin hullaantunutkaan tästä elokuvasta, on sillä silti selkeät ansionsa. Ainoastaan Rogenin tavanmukaiset ylilyönnit hieman rikkovat muuten yhtenäistä kokonaisuutta joka varmasti inspiroi katsomosta sekä naurua että kyyneliä.